Oulaisten pojan tarina

Minä innostuin kirjoittamisesta vasta lukiossa ollessani. Silloin äidinkielessä sattui olemaan kohtuullisen tiukka ja vaativa opettaja ja jostain syystä hänen tyylinsä sopi minulle niin hyvin, että innostuin kirjoittamisesta toden teolla. Kehitystä tapahtui ja ensimmäistä kertaa elämässäni innostuin runoista. Koulussa kirjoitin asiatekstejä, kotona runoja.

Kirjoittaminen jatkui lukion jälkeen ilman kummempaa tavoitteellisuutta. Kirjoitin runoja silloin, kun inspiraatio iski ja se iski pääsääntöisesti öisin. Vuodesta 2001 eteenpäin runot jäivät pitkäksi aikaa ja kirjoitin enää pakosta. Tein lukemistani kirjoista esseitä ja sanallistin sekä kiteytin suunnitelmia ja ideoita. Työn puolesta aloin kirjoittamaan, koska se on ollut minulle aina helppoa. Jostain syystä pari vuotta sitten aloin jälleen kirjoittamaan myös sellaisista asioista, joita sisältäni kumpusi.

En pidä itseäni mitenkään erityisen luovana. Saatan kirjoittaa lauseen uusiksi kymmeniä kertoja olematta tyytyväinen siihen, mitä saan aikaan. Seuraavana päivänä aloitan kaiken alusta. Toisaalta joskus onnistun kirjoittamaan pitkän tekstin kerralla niin valmiiksi, etten halua muuttaa siitä mitään. Usein innostun kirjoittamaan silloin, kun mieleeni tupsahtaa jostain yksittäinen lause tai sanayhdistelmä. Esimerkiksi keväällä innostuin mieleeni ilmestyneestä virkkeestä: "suljin silmäni / enkä niitä enää auki saa".

Olen huomannut, että kirjoittaessani ajattelen usein lukijaa. Sitä, miten hän kokee kirjoittamani sanat. En kirjoita itseäni varten, vaan haluan synnyttää ajatuksen lukijan mieleen. Mielestäni kirjoittamisen ydin on toisen ihmisen koskettamisessa. Tavoitteena on saada ihminen ajattelemaan ja tuntemaan. Luova kirjoittaminen on sellaisten arkisten asioiden hahmottamista, jotka vangitsevat poikkeuksellisen vahvan tunteen isossa osaa ihmisiä. Se on tunnelmien luomista tällaisten asioiden kautta ja kun haluttu tunnelma on luotu, herättää kirjoitetut lauseet tietynlaisen mielleyhtymän ja maailman. Enää humoristiseksi tarkoitettu teksti ei olekaan toiselle vakavaa, eivätkä herkimmät tunteenpurkaukset suuria vitsejä.

Aikanaan halusin kirjoittaa oman runokirjan. Se oli suurin tavoitteeni kirjoittamisen suhteen. Pari vuotta sitten aloin kirjoittamaan omaa elämäkertaani, joka koostuu kappaleista, joissa kerron suhteestani ja ajatuksistani eri asioihin. En siis aikonut kirjoittaa sitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan halusin kertoa sen, miten minä tämän maailman koen. Aloitin työskentelyn sisällysluettelosta ja väliotsikoista, jotka käsittelivät mm. seuraavia aiheita:
- Minä ja elämäntarkoitus
- Minä ja rakkaus
- Minä ja avioliitto
- Minä ja jumala
- Minä ja kuolema

Ajattelin, että pystyn jonain päivänä antamaan tuon kirjan ensimmäisen kappaleen äidilleni ja sanoa, tällainen on poikasi. Ehkä vielä jonain päivänä tuokin ajatus muuttuu todeksi. Olkoon tämä se päämäärä, joka innostaa minua kehittämään itseäni kirjoittajana ja jonka avulla voin antaa panokseni tämän blogin kehittymiseen.

Sanoista syntynyt

Veljeni innostamana päädyin kirjoittamaan tänne ja täytyy sanoa, että olen innostunut pohtimaan luovaa kirjoittamista näin julkisestikin. Tähän saakka olen jutellut asiasta läheisten ihmisten sekä muiden kirjoittajien kanssa.

Jos katselee kirjoitushistoriaani taaksepäin, voisin sanoa, että olen kirjoittanut aina; kirjeitä, päiväkirjoja, pienoisnovelleja ja muutakin. Mutta kirjoittaminen ei aikaisemmin ollut johdonmukaista vaan pikemminkin satunnaista. Kirjoitin inspiraatiohetkinä ja usein pidemmät kirjoitukset jäivätkin kesken.

Löysin uudelleen sanojen maailmaan kolme vuotta sitten. Taukoa välissä oli kymmenen vuotta, hyppäsin sinä aikana liian tiukasti arkeen kiinni. Pidin kirjoittamista turhana, koska en nähnyt mahdollisuuksia kehittyä siinä mihinkään.
Onneksi sain käsiini kansalaisopiston kurssioppaan ja sieltä silmiini osui kirjoituspiiri. Minulla ei ollut ennakkokäsityksiä asiasta, joita monella ihmisellä on, vaan menin uteliaana mukaan. Onneksi tein niin, sillä sieltä palo kirjoittamiseen alkoi. Ensimmäisenä vuotena hieman takkuillen, mutta onneksi löysin runouden maailman ja helmikuussa 2005 kirjoitin ensimmäisen runoni.

Kirjoituspiirin avulla lähdin etsimään luovuutta minussa. Löysin paljon kirjoituspalstoja netistä, innostuin kirjoittamaan enemmän runoja ja tutustuin muihin kirjoittajiin. Kehittymisen into oli mahdoton ja luovuushuiput välillä huikeita. Alussa kuitenkin olin edelleen inspiraatiokirjoittaja ja kirjoittaminen luonnistui vain hiljaisuudessa.

Nyt olen tässä, opiskelen luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Tai pitäisikö sanoa, että opiskelisin, jos vain saisin aloitettua kaiken kunnolla. Kirjoitan muutenkin paljon; kirjoituspiirin tehtäviä, erilaisia kilpailutekstejä, Satyyri-verkkolehteen ja tietenkin runoja. Lisäksi yritän pyörittää kotiäidin arkea ympärilläni. Ja kyllä, vuorokaudessani on vain 24 tuntia ja tarvitsen kaiken lisäksi paljon unta.
Tässä blogissa siis ajattelin kirjoittaa suhteestani kirjoittamiseen, kehittymisestä (jos sitä tapahtuu) ja kirjoittajaminän tasapainoilusta kotiäitiyden kanssa.