Tämän blogin aiheesta käydään keskusteluja myös Facebookin Luovan kirjoittamisen taito -ryhmässä. Asiasta kiinnostuneet ovat tervetulleita sinne jakamaan kokemuksiaan ja kysymään mielipiteitä muilta kirjoittamisesta innostuneilta henkilöiltä.
Pyrimme pitämään tämän blogin ja Facebookin ryhmän hyvin tiiviissä yhteistyössä keskenään, joten täällä esiin nousseita aiheita käsitellään Facebookin puolella ja siellä keskusteluissa olevista aiheista kirjoitetaan tähän blogiin.
Tällä hetkellä ryhmä koostuu suurimmaksi osaksi työkseen kirjoittavista henkilöistä, jotka tosin kirjoittavat myös vapaa-ajalla omaksi ilokseen. Mukana on myös puhtaasti harrastekirjoittajia, joilla on palava intohimo kirjoittamisessa kehittymiseen. Keskusteluja käydään ainakin näistä kahdesta näkökulmasta.
torstai 27. syyskuuta 2007
Deadline
Kirjoittamisprojektien saralla tuo otsikko on minulle hirviö. Olen juuri sellainen ihminen, joka jättää kaiken viimeiseen hetkeen. Ikä ei tuo tuossa asiassa oppia, vaikka olen niin uskotellut itselleni. Opiskeluaikana kotitentit tein viimeisenä yönä ja ihme kyllä juuri ne onnistuivat parhaiten. Luovuuteen pakottaminen onnistui silloin, entä nyt?
Yksi esimerkeistä kuumasta deadlinesta oli keväällä. Olin luvannut kirjoittaa lopun kirjoituspiirin jatkokertomukseen. Toimin aloittajana, mutta kun tarinaan tuli muita kirjoittajia, juoni arvatenkin muuttui ja saadessani toisten tekstit käteen, ei minulla ollut aavistustakaan, miten punoisin langat kiinni.
Vitkastelin aloittamisella, kunnes koitti sunnuntai, viimeinen mahdollinen päivä kirjoittaa. Maanantaina aamuna tekstin piti olla opettajalla ja illalla kurssitovereilla. Istuin koneen ääreen ja päätin, että nyt minä aloitan. Koska minun taitoni tartuttaa asioita päähäni lukemalla on huonompaa kuin kirjoittamalla, kirjoitin kaikkien tekstit uudelleen Wordiin. Kun sain alkutarinan puhtaaksi kirjoitettua, juoni lähtikin jatkumaan itsestään. Tarinassa oli poliisi ja lihakauppiaalta varastettu potka, aihe, jota en olisi itse koskaan valinnut. Kolme tuntia aikaa ja 6 sivua tekstiä, ja tarina oli valmis. Oikoluin sen ja laitoin liitetiedostona lähtemään opettajalle.
Luulisi, että sen jälkeen oloni oli helpottunut. Teksti oli valmis ja pois mielestä. Mutta siinä vaiheessa iski todellinen rimakammo, vaikka mistään suuresta jutusta ei ollutkaan kyse. Oliko tarina uskottava? Olinko jättänyt jonkun langan auki? Olinko pilannut tarinan muiden kirjoittajien mielestä?
Seuraavana iltana sain palautteen ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mutta mitä perfektionisti ajatteli itse? En ollut tyytyväinen, uskoin palautteen olleen ystävällistä mutta ei rehellistä. Mielestäni en ollut onnistunut, koska venytin kirjoittamista liian pitkälle.
Nyt kun Potka julkaistiin antologiassa, pakottauduin lukemaan sen uudelleen. En etsinyt virheitä, vaan annoin vaan tekstin viedä. En muistanut enää, mikä oli minun kirjoittamaa ja mikä toisten. Tarina hymyilytti ja vei mennessään. Laskiessani kirjan käsistä, olin tyytyväinen lopputulokseen. Kykenin siis edelleen kirjoittamaan paineen alla ja vielä onnistumaan siinä.
Tiedän, että tämäkin asia on sukuvika. Tätini oli aikoinaan lopputyön tehnyt viimeisenä yönä valmiiksi, hän oli sanellut ja mies naputtanut tekstiä paperille. Minun hakupaperit avoimeen ehtivät leimattavaksi viisi minuuttia ennen postin sulkeutumista ja suurin osa kilpailuteksteistä on kokenut saman kohtalon.
Ihmettelen vain, että miten toiset onnistuvat ajankäyttösuunnitelmassa? Ja onko olemassa muita kohtalotovereita, jotka valvovat kahvin tai punaviinin voimalla yön, luovuuden ollessa pakotettuna toimimaan ja kellon kulkiessa liian vauhdikkaasti kohti aikarajaa?
Nyt opiskellessani etänä, tarvitsisin jonkun, joka laittaisi aikarajoja minulle. Kun ei ole pakko, en tee mitään. Siirrän kaiken aina huomiseen, ja tällä menolla olen jouluun mennessä kirjoittanut kymmeniä runoja ja novelleja, mutta en ainuttakaan esseetä. Etsinnässä olisi siis Deadline Manager tai vastaava, palkaksi voin tarjota runoja ja keskeneräisiä novelleja.
Yksi esimerkeistä kuumasta deadlinesta oli keväällä. Olin luvannut kirjoittaa lopun kirjoituspiirin jatkokertomukseen. Toimin aloittajana, mutta kun tarinaan tuli muita kirjoittajia, juoni arvatenkin muuttui ja saadessani toisten tekstit käteen, ei minulla ollut aavistustakaan, miten punoisin langat kiinni.
Vitkastelin aloittamisella, kunnes koitti sunnuntai, viimeinen mahdollinen päivä kirjoittaa. Maanantaina aamuna tekstin piti olla opettajalla ja illalla kurssitovereilla. Istuin koneen ääreen ja päätin, että nyt minä aloitan. Koska minun taitoni tartuttaa asioita päähäni lukemalla on huonompaa kuin kirjoittamalla, kirjoitin kaikkien tekstit uudelleen Wordiin. Kun sain alkutarinan puhtaaksi kirjoitettua, juoni lähtikin jatkumaan itsestään. Tarinassa oli poliisi ja lihakauppiaalta varastettu potka, aihe, jota en olisi itse koskaan valinnut. Kolme tuntia aikaa ja 6 sivua tekstiä, ja tarina oli valmis. Oikoluin sen ja laitoin liitetiedostona lähtemään opettajalle.
Luulisi, että sen jälkeen oloni oli helpottunut. Teksti oli valmis ja pois mielestä. Mutta siinä vaiheessa iski todellinen rimakammo, vaikka mistään suuresta jutusta ei ollutkaan kyse. Oliko tarina uskottava? Olinko jättänyt jonkun langan auki? Olinko pilannut tarinan muiden kirjoittajien mielestä?
Seuraavana iltana sain palautteen ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mutta mitä perfektionisti ajatteli itse? En ollut tyytyväinen, uskoin palautteen olleen ystävällistä mutta ei rehellistä. Mielestäni en ollut onnistunut, koska venytin kirjoittamista liian pitkälle.
Nyt kun Potka julkaistiin antologiassa, pakottauduin lukemaan sen uudelleen. En etsinyt virheitä, vaan annoin vaan tekstin viedä. En muistanut enää, mikä oli minun kirjoittamaa ja mikä toisten. Tarina hymyilytti ja vei mennessään. Laskiessani kirjan käsistä, olin tyytyväinen lopputulokseen. Kykenin siis edelleen kirjoittamaan paineen alla ja vielä onnistumaan siinä.
Tiedän, että tämäkin asia on sukuvika. Tätini oli aikoinaan lopputyön tehnyt viimeisenä yönä valmiiksi, hän oli sanellut ja mies naputtanut tekstiä paperille. Minun hakupaperit avoimeen ehtivät leimattavaksi viisi minuuttia ennen postin sulkeutumista ja suurin osa kilpailuteksteistä on kokenut saman kohtalon.
Ihmettelen vain, että miten toiset onnistuvat ajankäyttösuunnitelmassa? Ja onko olemassa muita kohtalotovereita, jotka valvovat kahvin tai punaviinin voimalla yön, luovuuden ollessa pakotettuna toimimaan ja kellon kulkiessa liian vauhdikkaasti kohti aikarajaa?
Nyt opiskellessani etänä, tarvitsisin jonkun, joka laittaisi aikarajoja minulle. Kun ei ole pakko, en tee mitään. Siirrän kaiken aina huomiseen, ja tällä menolla olen jouluun mennessä kirjoittanut kymmeniä runoja ja novelleja, mutta en ainuttakaan esseetä. Etsinnässä olisi siis Deadline Manager tai vastaava, palkaksi voin tarjota runoja ja keskeneräisiä novelleja.
keskiviikko 26. syyskuuta 2007
Oulaisten pojan tarina
Minä innostuin kirjoittamisesta vasta lukiossa ollessani. Silloin äidinkielessä sattui olemaan kohtuullisen tiukka ja vaativa opettaja ja jostain syystä hänen tyylinsä sopi minulle niin hyvin, että innostuin kirjoittamisesta toden teolla. Kehitystä tapahtui ja ensimmäistä kertaa elämässäni innostuin runoista. Koulussa kirjoitin asiatekstejä, kotona runoja.
Kirjoittaminen jatkui lukion jälkeen ilman kummempaa tavoitteellisuutta. Kirjoitin runoja silloin, kun inspiraatio iski ja se iski pääsääntöisesti öisin. Vuodesta 2001 eteenpäin runot jäivät pitkäksi aikaa ja kirjoitin enää pakosta. Tein lukemistani kirjoista esseitä ja sanallistin sekä kiteytin suunnitelmia ja ideoita. Työn puolesta aloin kirjoittamaan, koska se on ollut minulle aina helppoa. Jostain syystä pari vuotta sitten aloin jälleen kirjoittamaan myös sellaisista asioista, joita sisältäni kumpusi.
En pidä itseäni mitenkään erityisen luovana. Saatan kirjoittaa lauseen uusiksi kymmeniä kertoja olematta tyytyväinen siihen, mitä saan aikaan. Seuraavana päivänä aloitan kaiken alusta. Toisaalta joskus onnistun kirjoittamaan pitkän tekstin kerralla niin valmiiksi, etten halua muuttaa siitä mitään. Usein innostun kirjoittamaan silloin, kun mieleeni tupsahtaa jostain yksittäinen lause tai sanayhdistelmä. Esimerkiksi keväällä innostuin mieleeni ilmestyneestä virkkeestä: "suljin silmäni / enkä niitä enää auki saa".
Olen huomannut, että kirjoittaessani ajattelen usein lukijaa. Sitä, miten hän kokee kirjoittamani sanat. En kirjoita itseäni varten, vaan haluan synnyttää ajatuksen lukijan mieleen. Mielestäni kirjoittamisen ydin on toisen ihmisen koskettamisessa. Tavoitteena on saada ihminen ajattelemaan ja tuntemaan. Luova kirjoittaminen on sellaisten arkisten asioiden hahmottamista, jotka vangitsevat poikkeuksellisen vahvan tunteen isossa osaa ihmisiä. Se on tunnelmien luomista tällaisten asioiden kautta ja kun haluttu tunnelma on luotu, herättää kirjoitetut lauseet tietynlaisen mielleyhtymän ja maailman. Enää humoristiseksi tarkoitettu teksti ei olekaan toiselle vakavaa, eivätkä herkimmät tunteenpurkaukset suuria vitsejä.
Aikanaan halusin kirjoittaa oman runokirjan. Se oli suurin tavoitteeni kirjoittamisen suhteen. Pari vuotta sitten aloin kirjoittamaan omaa elämäkertaani, joka koostuu kappaleista, joissa kerron suhteestani ja ajatuksistani eri asioihin. En siis aikonut kirjoittaa sitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan halusin kertoa sen, miten minä tämän maailman koen. Aloitin työskentelyn sisällysluettelosta ja väliotsikoista, jotka käsittelivät mm. seuraavia aiheita:
- Minä ja elämäntarkoitus
- Minä ja rakkaus
- Minä ja avioliitto
- Minä ja jumala
- Minä ja kuolema
Ajattelin, että pystyn jonain päivänä antamaan tuon kirjan ensimmäisen kappaleen äidilleni ja sanoa, tällainen on poikasi. Ehkä vielä jonain päivänä tuokin ajatus muuttuu todeksi. Olkoon tämä se päämäärä, joka innostaa minua kehittämään itseäni kirjoittajana ja jonka avulla voin antaa panokseni tämän blogin kehittymiseen.
Kirjoittaminen jatkui lukion jälkeen ilman kummempaa tavoitteellisuutta. Kirjoitin runoja silloin, kun inspiraatio iski ja se iski pääsääntöisesti öisin. Vuodesta 2001 eteenpäin runot jäivät pitkäksi aikaa ja kirjoitin enää pakosta. Tein lukemistani kirjoista esseitä ja sanallistin sekä kiteytin suunnitelmia ja ideoita. Työn puolesta aloin kirjoittamaan, koska se on ollut minulle aina helppoa. Jostain syystä pari vuotta sitten aloin jälleen kirjoittamaan myös sellaisista asioista, joita sisältäni kumpusi.
En pidä itseäni mitenkään erityisen luovana. Saatan kirjoittaa lauseen uusiksi kymmeniä kertoja olematta tyytyväinen siihen, mitä saan aikaan. Seuraavana päivänä aloitan kaiken alusta. Toisaalta joskus onnistun kirjoittamaan pitkän tekstin kerralla niin valmiiksi, etten halua muuttaa siitä mitään. Usein innostun kirjoittamaan silloin, kun mieleeni tupsahtaa jostain yksittäinen lause tai sanayhdistelmä. Esimerkiksi keväällä innostuin mieleeni ilmestyneestä virkkeestä: "suljin silmäni / enkä niitä enää auki saa".
Olen huomannut, että kirjoittaessani ajattelen usein lukijaa. Sitä, miten hän kokee kirjoittamani sanat. En kirjoita itseäni varten, vaan haluan synnyttää ajatuksen lukijan mieleen. Mielestäni kirjoittamisen ydin on toisen ihmisen koskettamisessa. Tavoitteena on saada ihminen ajattelemaan ja tuntemaan. Luova kirjoittaminen on sellaisten arkisten asioiden hahmottamista, jotka vangitsevat poikkeuksellisen vahvan tunteen isossa osaa ihmisiä. Se on tunnelmien luomista tällaisten asioiden kautta ja kun haluttu tunnelma on luotu, herättää kirjoitetut lauseet tietynlaisen mielleyhtymän ja maailman. Enää humoristiseksi tarkoitettu teksti ei olekaan toiselle vakavaa, eivätkä herkimmät tunteenpurkaukset suuria vitsejä.
Aikanaan halusin kirjoittaa oman runokirjan. Se oli suurin tavoitteeni kirjoittamisen suhteen. Pari vuotta sitten aloin kirjoittamaan omaa elämäkertaani, joka koostuu kappaleista, joissa kerron suhteestani ja ajatuksistani eri asioihin. En siis aikonut kirjoittaa sitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan halusin kertoa sen, miten minä tämän maailman koen. Aloitin työskentelyn sisällysluettelosta ja väliotsikoista, jotka käsittelivät mm. seuraavia aiheita:
- Minä ja elämäntarkoitus
- Minä ja rakkaus
- Minä ja avioliitto
- Minä ja jumala
- Minä ja kuolema
Ajattelin, että pystyn jonain päivänä antamaan tuon kirjan ensimmäisen kappaleen äidilleni ja sanoa, tällainen on poikasi. Ehkä vielä jonain päivänä tuokin ajatus muuttuu todeksi. Olkoon tämä se päämäärä, joka innostaa minua kehittämään itseäni kirjoittajana ja jonka avulla voin antaa panokseni tämän blogin kehittymiseen.
Sanoista syntynyt
Veljeni innostamana päädyin kirjoittamaan tänne ja täytyy sanoa, että olen innostunut pohtimaan luovaa kirjoittamista näin julkisestikin. Tähän saakka olen jutellut asiasta läheisten ihmisten sekä muiden kirjoittajien kanssa.
Jos katselee kirjoitushistoriaani taaksepäin, voisin sanoa, että olen kirjoittanut aina; kirjeitä, päiväkirjoja, pienoisnovelleja ja muutakin. Mutta kirjoittaminen ei aikaisemmin ollut johdonmukaista vaan pikemminkin satunnaista. Kirjoitin inspiraatiohetkinä ja usein pidemmät kirjoitukset jäivätkin kesken.
Löysin uudelleen sanojen maailmaan kolme vuotta sitten. Taukoa välissä oli kymmenen vuotta, hyppäsin sinä aikana liian tiukasti arkeen kiinni. Pidin kirjoittamista turhana, koska en nähnyt mahdollisuuksia kehittyä siinä mihinkään.
Onneksi sain käsiini kansalaisopiston kurssioppaan ja sieltä silmiini osui kirjoituspiiri. Minulla ei ollut ennakkokäsityksiä asiasta, joita monella ihmisellä on, vaan menin uteliaana mukaan. Onneksi tein niin, sillä sieltä palo kirjoittamiseen alkoi. Ensimmäisenä vuotena hieman takkuillen, mutta onneksi löysin runouden maailman ja helmikuussa 2005 kirjoitin ensimmäisen runoni.
Kirjoituspiirin avulla lähdin etsimään luovuutta minussa. Löysin paljon kirjoituspalstoja netistä, innostuin kirjoittamaan enemmän runoja ja tutustuin muihin kirjoittajiin. Kehittymisen into oli mahdoton ja luovuushuiput välillä huikeita. Alussa kuitenkin olin edelleen inspiraatiokirjoittaja ja kirjoittaminen luonnistui vain hiljaisuudessa.
Nyt olen tässä, opiskelen luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Tai pitäisikö sanoa, että opiskelisin, jos vain saisin aloitettua kaiken kunnolla. Kirjoitan muutenkin paljon; kirjoituspiirin tehtäviä, erilaisia kilpailutekstejä, Satyyri-verkkolehteen ja tietenkin runoja. Lisäksi yritän pyörittää kotiäidin arkea ympärilläni. Ja kyllä, vuorokaudessani on vain 24 tuntia ja tarvitsen kaiken lisäksi paljon unta.
Tässä blogissa siis ajattelin kirjoittaa suhteestani kirjoittamiseen, kehittymisestä (jos sitä tapahtuu) ja kirjoittajaminän tasapainoilusta kotiäitiyden kanssa.
Jos katselee kirjoitushistoriaani taaksepäin, voisin sanoa, että olen kirjoittanut aina; kirjeitä, päiväkirjoja, pienoisnovelleja ja muutakin. Mutta kirjoittaminen ei aikaisemmin ollut johdonmukaista vaan pikemminkin satunnaista. Kirjoitin inspiraatiohetkinä ja usein pidemmät kirjoitukset jäivätkin kesken.
Löysin uudelleen sanojen maailmaan kolme vuotta sitten. Taukoa välissä oli kymmenen vuotta, hyppäsin sinä aikana liian tiukasti arkeen kiinni. Pidin kirjoittamista turhana, koska en nähnyt mahdollisuuksia kehittyä siinä mihinkään.
Onneksi sain käsiini kansalaisopiston kurssioppaan ja sieltä silmiini osui kirjoituspiiri. Minulla ei ollut ennakkokäsityksiä asiasta, joita monella ihmisellä on, vaan menin uteliaana mukaan. Onneksi tein niin, sillä sieltä palo kirjoittamiseen alkoi. Ensimmäisenä vuotena hieman takkuillen, mutta onneksi löysin runouden maailman ja helmikuussa 2005 kirjoitin ensimmäisen runoni.
Kirjoituspiirin avulla lähdin etsimään luovuutta minussa. Löysin paljon kirjoituspalstoja netistä, innostuin kirjoittamaan enemmän runoja ja tutustuin muihin kirjoittajiin. Kehittymisen into oli mahdoton ja luovuushuiput välillä huikeita. Alussa kuitenkin olin edelleen inspiraatiokirjoittaja ja kirjoittaminen luonnistui vain hiljaisuudessa.
Nyt olen tässä, opiskelen luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Tai pitäisikö sanoa, että opiskelisin, jos vain saisin aloitettua kaiken kunnolla. Kirjoitan muutenkin paljon; kirjoituspiirin tehtäviä, erilaisia kilpailutekstejä, Satyyri-verkkolehteen ja tietenkin runoja. Lisäksi yritän pyörittää kotiäidin arkea ympärilläni. Ja kyllä, vuorokaudessani on vain 24 tuntia ja tarvitsen kaiken lisäksi paljon unta.
Tässä blogissa siis ajattelin kirjoittaa suhteestani kirjoittamiseen, kehittymisestä (jos sitä tapahtuu) ja kirjoittajaminän tasapainoilusta kotiäitiyden kanssa.
Problogi
Keskustelin siskoni kanssa kirjoittamisesta pari viikkoa sitten ja olin hyvinkin innoissani siitä, että Annika opiskelee luovaa kirjoittamista. Olen päässyt seuraamaan hyvinkin läheltä hänen kehittymistä kirjoittajana ja sen pohjalta syntyikin ajatus blogista, jossa seurattaisiin juuri tällaisia kiehtovia tarinoita. Millainen elämänpolku raahelaiselle kotiäidille muovautuu kiehtovan harrastuksen parissa ja tuleeko siitä jossain vaiheessa jopa ammatti?
On mielenkiintoista nähdä, mihin kaikkeen kuka tahansa meistä voi pystyä, kun on löytänyt palavan innostuksen itsensä kehittämisen suhteen. Mielestäni kaiken ydin on juuri tuossa oppimisessa ja sen vuoksi keskitymmekin siihen, miten voimme tukea toistemme oppimista ja miten mahdollisesti pystymme kertomaan oivalluksistamme myös muille kirjoittamisesta kiinnostuneille. Pääpaino tulee olemaan oppimismatkamme kuvaamisessa ja kirjoittamista pohtivissa keskusteluissa.
Toivottavasti saamme tähän blogiin mukaan eritasoisia ja -ikäisiä kirjoittajia, jotka ovat innostuneet toimimaan avoimesti ja ovat valmiita pohtimaan kirjoittamista välillä hiukan teoreettisemmallakin tasolla.
On mielenkiintoista nähdä, mihin kaikkeen kuka tahansa meistä voi pystyä, kun on löytänyt palavan innostuksen itsensä kehittämisen suhteen. Mielestäni kaiken ydin on juuri tuossa oppimisessa ja sen vuoksi keskitymmekin siihen, miten voimme tukea toistemme oppimista ja miten mahdollisesti pystymme kertomaan oivalluksistamme myös muille kirjoittamisesta kiinnostuneille. Pääpaino tulee olemaan oppimismatkamme kuvaamisessa ja kirjoittamista pohtivissa keskusteluissa.
Toivottavasti saamme tähän blogiin mukaan eritasoisia ja -ikäisiä kirjoittajia, jotka ovat innostuneet toimimaan avoimesti ja ovat valmiita pohtimaan kirjoittamista välillä hiukan teoreettisemmallakin tasolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)