Oulaisten pojan tarina

Minä innostuin kirjoittamisesta vasta lukiossa ollessani. Silloin äidinkielessä sattui olemaan kohtuullisen tiukka ja vaativa opettaja ja jostain syystä hänen tyylinsä sopi minulle niin hyvin, että innostuin kirjoittamisesta toden teolla. Kehitystä tapahtui ja ensimmäistä kertaa elämässäni innostuin runoista. Koulussa kirjoitin asiatekstejä, kotona runoja.

Kirjoittaminen jatkui lukion jälkeen ilman kummempaa tavoitteellisuutta. Kirjoitin runoja silloin, kun inspiraatio iski ja se iski pääsääntöisesti öisin. Vuodesta 2001 eteenpäin runot jäivät pitkäksi aikaa ja kirjoitin enää pakosta. Tein lukemistani kirjoista esseitä ja sanallistin sekä kiteytin suunnitelmia ja ideoita. Työn puolesta aloin kirjoittamaan, koska se on ollut minulle aina helppoa. Jostain syystä pari vuotta sitten aloin jälleen kirjoittamaan myös sellaisista asioista, joita sisältäni kumpusi.

En pidä itseäni mitenkään erityisen luovana. Saatan kirjoittaa lauseen uusiksi kymmeniä kertoja olematta tyytyväinen siihen, mitä saan aikaan. Seuraavana päivänä aloitan kaiken alusta. Toisaalta joskus onnistun kirjoittamaan pitkän tekstin kerralla niin valmiiksi, etten halua muuttaa siitä mitään. Usein innostun kirjoittamaan silloin, kun mieleeni tupsahtaa jostain yksittäinen lause tai sanayhdistelmä. Esimerkiksi keväällä innostuin mieleeni ilmestyneestä virkkeestä: "suljin silmäni / enkä niitä enää auki saa".

Olen huomannut, että kirjoittaessani ajattelen usein lukijaa. Sitä, miten hän kokee kirjoittamani sanat. En kirjoita itseäni varten, vaan haluan synnyttää ajatuksen lukijan mieleen. Mielestäni kirjoittamisen ydin on toisen ihmisen koskettamisessa. Tavoitteena on saada ihminen ajattelemaan ja tuntemaan. Luova kirjoittaminen on sellaisten arkisten asioiden hahmottamista, jotka vangitsevat poikkeuksellisen vahvan tunteen isossa osaa ihmisiä. Se on tunnelmien luomista tällaisten asioiden kautta ja kun haluttu tunnelma on luotu, herättää kirjoitetut lauseet tietynlaisen mielleyhtymän ja maailman. Enää humoristiseksi tarkoitettu teksti ei olekaan toiselle vakavaa, eivätkä herkimmät tunteenpurkaukset suuria vitsejä.

Aikanaan halusin kirjoittaa oman runokirjan. Se oli suurin tavoitteeni kirjoittamisen suhteen. Pari vuotta sitten aloin kirjoittamaan omaa elämäkertaani, joka koostuu kappaleista, joissa kerron suhteestani ja ajatuksistani eri asioihin. En siis aikonut kirjoittaa sitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan halusin kertoa sen, miten minä tämän maailman koen. Aloitin työskentelyn sisällysluettelosta ja väliotsikoista, jotka käsittelivät mm. seuraavia aiheita:
- Minä ja elämäntarkoitus
- Minä ja rakkaus
- Minä ja avioliitto
- Minä ja jumala
- Minä ja kuolema

Ajattelin, että pystyn jonain päivänä antamaan tuon kirjan ensimmäisen kappaleen äidilleni ja sanoa, tällainen on poikasi. Ehkä vielä jonain päivänä tuokin ajatus muuttuu todeksi. Olkoon tämä se päämäärä, joka innostaa minua kehittämään itseäni kirjoittajana ja jonka avulla voin antaa panokseni tämän blogin kehittymiseen.