Luovuusmyrskyssä

Kun viettää viikonlopun tuntemattomien ihmisten seurassa, voisi seurauksena olla happamat mielialat ja kaaos arjessa. Onneksi minulle kävi toisin saadessani vierailulle kymmenisen ihmistä ympäri Suomea. En tuntenut ketään vaan meitä yhdisti ainoastaan rakkaus sanoihin, runoihin.
Yhteiset arjen askareet ja opettajan vetämä viiden tunnin kurssi, loi kai pohjaa sille saumattomalle yhteishengelle, mikä valtasi porukan. Ilta sujui erilaisten improvisaatioharjoitusten parissa myöhään yöhön asti.

Mietin, vaikka mieleni on edelleen sekavassa kaaoksessa, että mikä oli tämän viikonlopun anti kirjoittajaminälleni? Oliko kurssi tehokas, vaikka siellä tuntui, etten saanut sanaakaan paperille?
Olen tiiviistä kirjoittamisviikonlopuista oppinut, että tulokset näkyvät usein vasta viikkojenkin päästä. Asiat hautuvat ja muhivat päästä, kunnes ne vain tulevat ulos. Mutta nyt koin positiivisen yllätyksen, sillä sanat vaan valtaavat minut.
Käsittelemämme aihe, itsensä rakastaminen, on saanut nyt runoissani vallan. Kuinka suloista on hehkuttaa minuuttaan tai etsiä sitä, miettiä niitä syitä, miksi itseään pitäisi rakastaa. Tai miksi itsensä rakastaminen on niin vaikeaa?

Kuitenkin nyt sormista tippuu lauseita paperille ja mieli on hilpeässä sekamelskassa. Kuinka voi ihminen olla kotona, kun on kyseessä hyvä porukka ja hulluus samaan asiaan. Eikä tarvitse miettiä, että jollakin olisi tarve olla korkeammalla kuin toisilla.
Ehkä minä etsiessäni paikkaani kirjoittajien maailmassa, olenkin jo löytänyt oman porukkani, joiden seurassa on hyvä olla.
Punaviinihumalassa uskaltaa monesti tehdä mitä vain, mutta kuka uskaltaa laulaa improvisaatio-oopperaa yöpuvussa tuntemattomalle yleisölle? Minä se en ollut, mutta heidän joukossa olisin senkin kai kyennyt tekemään.

Luovuus tarvitsee hyviä kokemuksia, ihmisiä ja inspiraatiota. Ehkä kuitenkin yksi suuri asia on löytää samanhenkisiä ihmisiä, jotka jaksavat keskustella kirjoittamisesta yöhön saakka ja nauttivat siitä yhtä paljon kuin itsekin.

” paljon olen ollut
ja tässä hetkessä vielä enemmän
olen kohdannut kasvoni
koskettanut kättäni

hitaasti
rakastunut itseeni”

Kriittisyyden muodot

Kirjoitan pitkän pätkän tekstiä, luen sen pikaisesti läpi ja totean sen olevan hyvä. Annan levätä hetken ja sen jälkeen taas kielioppivirheiden tarkastelua ja muuta hienosäätöä, riippuen vähän mikä teksti on kyseessä.
Sen jälkeen onkin aika luovuttaa teksti jonnekin, jos ei sitten anna hautautua arkistoon. Jos teksti lähtee muualle, tulee itsekritiikki istumaan viereen ja kertoo, että mitä siinä tekstissä oli vielä vikana. Jos ei kukaan kommentoi tekstiä, voi siitä päätellä paljon. Varsinkin huonoina hetkinä teksti on sitten emämunaus, jota kukaan ei ymmärrä ja hetken on varma, ettei kirjoita enää koskaan.
Eräs ystäväni valaisi, että minun tekstit eivät ole helppoja. Sen vuoksi niiden kommentointi on vaikeaa, eikä tekstien herättämiä tunnetiloja voi hetkessä muodostaa sanoiksi, palautteeksi. Toisaalta olen tämän ottanut ohjenuoraksi, mutta kriittisenä päivänä en osaa ajatella edes noin positiivisesti.

Tästä voisi päätellä, että minun tekstit on joskus haukuttu ja sanottu, että niissä ei ole päätä eikä häntää. Olisikin helpottavaa, jos näin olisi tapahtunut. Mutta ei, ja minussa asuva pelko odottaa sitä päivää, jolloin ilkeämielinen kriitikko käskee vaihtaa kynän johonkin muuhun. Kertoo, ettei minusta ole kirjoittamaan kuin kirjeitä.
Joskus on se päivä, että saan ihmisen, joka ei edes tahdo ymmärtää minun kirjoituksiani, hyökkäämään kuin Hytönen kimppuuni. Olenko minä valmis sellaiseen, ilman että oikeasti lopetan siihen kirjoittamiseni?
Mikä olisi minulle se paikka, mistä saisi rehellistä, rakentavaa ja opettavaa palautetta? Sellaista, ettei kehuvan palautteen takana epäilisi aina olevan kiltteyttä tai miellyttämistä?
Toivon, että ystäväni, tukijat ja opettajani olisivat sellaisia, jotka sanoisivat suoraan mitä ajattelevat. Jos vaikuttaa, etten kykene enää kehittymään, olisi hienoa saada tietää se ennen kuin tieto olisi itselle liian rankkaa.

Minä mietin, miten muut kokevat hiljaisuuden. Siis jos tekstistä ei saa kommenttia, mitä se tarkoittaa? Tai miten itse kommentoitte toisten kirjoituksia, jos luette ystävän tekstiä tai jonkun tuntemattoman. Kirjoitatteko rehellisen kommentin oikopäätä vai miten tuette, kannustatte tai teilaatte?
Ja mitä odotatte omille teksteillenne sanottavan?

Niin ja onko tällä blogilla yhtään lukijaa? :) Tähän on pakko pistää hymiö, vaikka Wordin oikoluku ei sitä ymmärrä ja yrittää jattää pisteet pois. Auttamattomasti vanhanaikainen, kuten omalla tapaa minäkin.