Luovuusmyrskyssä

Kun viettää viikonlopun tuntemattomien ihmisten seurassa, voisi seurauksena olla happamat mielialat ja kaaos arjessa. Onneksi minulle kävi toisin saadessani vierailulle kymmenisen ihmistä ympäri Suomea. En tuntenut ketään vaan meitä yhdisti ainoastaan rakkaus sanoihin, runoihin.
Yhteiset arjen askareet ja opettajan vetämä viiden tunnin kurssi, loi kai pohjaa sille saumattomalle yhteishengelle, mikä valtasi porukan. Ilta sujui erilaisten improvisaatioharjoitusten parissa myöhään yöhön asti.

Mietin, vaikka mieleni on edelleen sekavassa kaaoksessa, että mikä oli tämän viikonlopun anti kirjoittajaminälleni? Oliko kurssi tehokas, vaikka siellä tuntui, etten saanut sanaakaan paperille?
Olen tiiviistä kirjoittamisviikonlopuista oppinut, että tulokset näkyvät usein vasta viikkojenkin päästä. Asiat hautuvat ja muhivat päästä, kunnes ne vain tulevat ulos. Mutta nyt koin positiivisen yllätyksen, sillä sanat vaan valtaavat minut.
Käsittelemämme aihe, itsensä rakastaminen, on saanut nyt runoissani vallan. Kuinka suloista on hehkuttaa minuuttaan tai etsiä sitä, miettiä niitä syitä, miksi itseään pitäisi rakastaa. Tai miksi itsensä rakastaminen on niin vaikeaa?

Kuitenkin nyt sormista tippuu lauseita paperille ja mieli on hilpeässä sekamelskassa. Kuinka voi ihminen olla kotona, kun on kyseessä hyvä porukka ja hulluus samaan asiaan. Eikä tarvitse miettiä, että jollakin olisi tarve olla korkeammalla kuin toisilla.
Ehkä minä etsiessäni paikkaani kirjoittajien maailmassa, olenkin jo löytänyt oman porukkani, joiden seurassa on hyvä olla.
Punaviinihumalassa uskaltaa monesti tehdä mitä vain, mutta kuka uskaltaa laulaa improvisaatio-oopperaa yöpuvussa tuntemattomalle yleisölle? Minä se en ollut, mutta heidän joukossa olisin senkin kai kyennyt tekemään.

Luovuus tarvitsee hyviä kokemuksia, ihmisiä ja inspiraatiota. Ehkä kuitenkin yksi suuri asia on löytää samanhenkisiä ihmisiä, jotka jaksavat keskustella kirjoittamisesta yöhön saakka ja nauttivat siitä yhtä paljon kuin itsekin.

” paljon olen ollut
ja tässä hetkessä vielä enemmän
olen kohdannut kasvoni
koskettanut kättäni

hitaasti
rakastunut itseeni”

Deadline

Kirjoittamisprojektien saralla tuo otsikko on minulle hirviö. Olen juuri sellainen ihminen, joka jättää kaiken viimeiseen hetkeen. Ikä ei tuo tuossa asiassa oppia, vaikka olen niin uskotellut itselleni. Opiskeluaikana kotitentit tein viimeisenä yönä ja ihme kyllä juuri ne onnistuivat parhaiten. Luovuuteen pakottaminen onnistui silloin, entä nyt?

Yksi esimerkeistä kuumasta deadlinesta oli keväällä. Olin luvannut kirjoittaa lopun kirjoituspiirin jatkokertomukseen. Toimin aloittajana, mutta kun tarinaan tuli muita kirjoittajia, juoni arvatenkin muuttui ja saadessani toisten tekstit käteen, ei minulla ollut aavistustakaan, miten punoisin langat kiinni.
Vitkastelin aloittamisella, kunnes koitti sunnuntai, viimeinen mahdollinen päivä kirjoittaa. Maanantaina aamuna tekstin piti olla opettajalla ja illalla kurssitovereilla. Istuin koneen ääreen ja päätin, että nyt minä aloitan. Koska minun taitoni tartuttaa asioita päähäni lukemalla on huonompaa kuin kirjoittamalla, kirjoitin kaikkien tekstit uudelleen Wordiin. Kun sain alkutarinan puhtaaksi kirjoitettua, juoni lähtikin jatkumaan itsestään. Tarinassa oli poliisi ja lihakauppiaalta varastettu potka, aihe, jota en olisi itse koskaan valinnut. Kolme tuntia aikaa ja 6 sivua tekstiä, ja tarina oli valmis. Oikoluin sen ja laitoin liitetiedostona lähtemään opettajalle.
Luulisi, että sen jälkeen oloni oli helpottunut. Teksti oli valmis ja pois mielestä. Mutta siinä vaiheessa iski todellinen rimakammo, vaikka mistään suuresta jutusta ei ollutkaan kyse. Oliko tarina uskottava? Olinko jättänyt jonkun langan auki? Olinko pilannut tarinan muiden kirjoittajien mielestä?
Seuraavana iltana sain palautteen ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mutta mitä perfektionisti ajatteli itse? En ollut tyytyväinen, uskoin palautteen olleen ystävällistä mutta ei rehellistä. Mielestäni en ollut onnistunut, koska venytin kirjoittamista liian pitkälle.
Nyt kun Potka julkaistiin antologiassa, pakottauduin lukemaan sen uudelleen. En etsinyt virheitä, vaan annoin vaan tekstin viedä. En muistanut enää, mikä oli minun kirjoittamaa ja mikä toisten. Tarina hymyilytti ja vei mennessään. Laskiessani kirjan käsistä, olin tyytyväinen lopputulokseen. Kykenin siis edelleen kirjoittamaan paineen alla ja vielä onnistumaan siinä.

Tiedän, että tämäkin asia on sukuvika. Tätini oli aikoinaan lopputyön tehnyt viimeisenä yönä valmiiksi, hän oli sanellut ja mies naputtanut tekstiä paperille. Minun hakupaperit avoimeen ehtivät leimattavaksi viisi minuuttia ennen postin sulkeutumista ja suurin osa kilpailuteksteistä on kokenut saman kohtalon.
Ihmettelen vain, että miten toiset onnistuvat ajankäyttösuunnitelmassa? Ja onko olemassa muita kohtalotovereita, jotka valvovat kahvin tai punaviinin voimalla yön, luovuuden ollessa pakotettuna toimimaan ja kellon kulkiessa liian vauhdikkaasti kohti aikarajaa?

Nyt opiskellessani etänä, tarvitsisin jonkun, joka laittaisi aikarajoja minulle. Kun ei ole pakko, en tee mitään. Siirrän kaiken aina huomiseen, ja tällä menolla olen jouluun mennessä kirjoittanut kymmeniä runoja ja novelleja, mutta en ainuttakaan esseetä. Etsinnässä olisi siis Deadline Manager tai vastaava, palkaksi voin tarjota runoja ja keskeneräisiä novelleja.