Kun viettää viikonlopun tuntemattomien ihmisten seurassa, voisi seurauksena olla happamat mielialat ja kaaos arjessa. Onneksi minulle kävi toisin saadessani vierailulle kymmenisen ihmistä ympäri Suomea. En tuntenut ketään vaan meitä yhdisti ainoastaan rakkaus sanoihin, runoihin.
Yhteiset arjen askareet ja opettajan vetämä viiden tunnin kurssi, loi kai pohjaa sille saumattomalle yhteishengelle, mikä valtasi porukan. Ilta sujui erilaisten improvisaatioharjoitusten parissa myöhään yöhön asti.
Mietin, vaikka mieleni on edelleen sekavassa kaaoksessa, että mikä oli tämän viikonlopun anti kirjoittajaminälleni? Oliko kurssi tehokas, vaikka siellä tuntui, etten saanut sanaakaan paperille?
Olen tiiviistä kirjoittamisviikonlopuista oppinut, että tulokset näkyvät usein vasta viikkojenkin päästä. Asiat hautuvat ja muhivat päästä, kunnes ne vain tulevat ulos. Mutta nyt koin positiivisen yllätyksen, sillä sanat vaan valtaavat minut.
Käsittelemämme aihe, itsensä rakastaminen, on saanut nyt runoissani vallan. Kuinka suloista on hehkuttaa minuuttaan tai etsiä sitä, miettiä niitä syitä, miksi itseään pitäisi rakastaa. Tai miksi itsensä rakastaminen on niin vaikeaa?
Kuitenkin nyt sormista tippuu lauseita paperille ja mieli on hilpeässä sekamelskassa. Kuinka voi ihminen olla kotona, kun on kyseessä hyvä porukka ja hulluus samaan asiaan. Eikä tarvitse miettiä, että jollakin olisi tarve olla korkeammalla kuin toisilla.
Ehkä minä etsiessäni paikkaani kirjoittajien maailmassa, olenkin jo löytänyt oman porukkani, joiden seurassa on hyvä olla.
Punaviinihumalassa uskaltaa monesti tehdä mitä vain, mutta kuka uskaltaa laulaa improvisaatio-oopperaa yöpuvussa tuntemattomalle yleisölle? Minä se en ollut, mutta heidän joukossa olisin senkin kai kyennyt tekemään.
Luovuus tarvitsee hyviä kokemuksia, ihmisiä ja inspiraatiota. Ehkä kuitenkin yksi suuri asia on löytää samanhenkisiä ihmisiä, jotka jaksavat keskustella kirjoittamisesta yöhön saakka ja nauttivat siitä yhtä paljon kuin itsekin.
” paljon olen ollut
ja tässä hetkessä vielä enemmän
olen kohdannut kasvoni
koskettanut kättäni
hitaasti
rakastunut itseeni”
perjantai 19. lokakuuta 2007
keskiviikko 3. lokakuuta 2007
Kriittisyyden muodot
Kirjoitan pitkän pätkän tekstiä, luen sen pikaisesti läpi ja totean sen olevan hyvä. Annan levätä hetken ja sen jälkeen taas kielioppivirheiden tarkastelua ja muuta hienosäätöä, riippuen vähän mikä teksti on kyseessä.
Sen jälkeen onkin aika luovuttaa teksti jonnekin, jos ei sitten anna hautautua arkistoon. Jos teksti lähtee muualle, tulee itsekritiikki istumaan viereen ja kertoo, että mitä siinä tekstissä oli vielä vikana. Jos ei kukaan kommentoi tekstiä, voi siitä päätellä paljon. Varsinkin huonoina hetkinä teksti on sitten emämunaus, jota kukaan ei ymmärrä ja hetken on varma, ettei kirjoita enää koskaan.
Eräs ystäväni valaisi, että minun tekstit eivät ole helppoja. Sen vuoksi niiden kommentointi on vaikeaa, eikä tekstien herättämiä tunnetiloja voi hetkessä muodostaa sanoiksi, palautteeksi. Toisaalta olen tämän ottanut ohjenuoraksi, mutta kriittisenä päivänä en osaa ajatella edes noin positiivisesti.
Tästä voisi päätellä, että minun tekstit on joskus haukuttu ja sanottu, että niissä ei ole päätä eikä häntää. Olisikin helpottavaa, jos näin olisi tapahtunut. Mutta ei, ja minussa asuva pelko odottaa sitä päivää, jolloin ilkeämielinen kriitikko käskee vaihtaa kynän johonkin muuhun. Kertoo, ettei minusta ole kirjoittamaan kuin kirjeitä.
Joskus on se päivä, että saan ihmisen, joka ei edes tahdo ymmärtää minun kirjoituksiani, hyökkäämään kuin Hytönen kimppuuni. Olenko minä valmis sellaiseen, ilman että oikeasti lopetan siihen kirjoittamiseni?
Mikä olisi minulle se paikka, mistä saisi rehellistä, rakentavaa ja opettavaa palautetta? Sellaista, ettei kehuvan palautteen takana epäilisi aina olevan kiltteyttä tai miellyttämistä?
Toivon, että ystäväni, tukijat ja opettajani olisivat sellaisia, jotka sanoisivat suoraan mitä ajattelevat. Jos vaikuttaa, etten kykene enää kehittymään, olisi hienoa saada tietää se ennen kuin tieto olisi itselle liian rankkaa.
Minä mietin, miten muut kokevat hiljaisuuden. Siis jos tekstistä ei saa kommenttia, mitä se tarkoittaa? Tai miten itse kommentoitte toisten kirjoituksia, jos luette ystävän tekstiä tai jonkun tuntemattoman. Kirjoitatteko rehellisen kommentin oikopäätä vai miten tuette, kannustatte tai teilaatte?
Ja mitä odotatte omille teksteillenne sanottavan?
Niin ja onko tällä blogilla yhtään lukijaa? :) Tähän on pakko pistää hymiö, vaikka Wordin oikoluku ei sitä ymmärrä ja yrittää jattää pisteet pois. Auttamattomasti vanhanaikainen, kuten omalla tapaa minäkin.
Sen jälkeen onkin aika luovuttaa teksti jonnekin, jos ei sitten anna hautautua arkistoon. Jos teksti lähtee muualle, tulee itsekritiikki istumaan viereen ja kertoo, että mitä siinä tekstissä oli vielä vikana. Jos ei kukaan kommentoi tekstiä, voi siitä päätellä paljon. Varsinkin huonoina hetkinä teksti on sitten emämunaus, jota kukaan ei ymmärrä ja hetken on varma, ettei kirjoita enää koskaan.
Eräs ystäväni valaisi, että minun tekstit eivät ole helppoja. Sen vuoksi niiden kommentointi on vaikeaa, eikä tekstien herättämiä tunnetiloja voi hetkessä muodostaa sanoiksi, palautteeksi. Toisaalta olen tämän ottanut ohjenuoraksi, mutta kriittisenä päivänä en osaa ajatella edes noin positiivisesti.
Tästä voisi päätellä, että minun tekstit on joskus haukuttu ja sanottu, että niissä ei ole päätä eikä häntää. Olisikin helpottavaa, jos näin olisi tapahtunut. Mutta ei, ja minussa asuva pelko odottaa sitä päivää, jolloin ilkeämielinen kriitikko käskee vaihtaa kynän johonkin muuhun. Kertoo, ettei minusta ole kirjoittamaan kuin kirjeitä.
Joskus on se päivä, että saan ihmisen, joka ei edes tahdo ymmärtää minun kirjoituksiani, hyökkäämään kuin Hytönen kimppuuni. Olenko minä valmis sellaiseen, ilman että oikeasti lopetan siihen kirjoittamiseni?
Mikä olisi minulle se paikka, mistä saisi rehellistä, rakentavaa ja opettavaa palautetta? Sellaista, ettei kehuvan palautteen takana epäilisi aina olevan kiltteyttä tai miellyttämistä?
Toivon, että ystäväni, tukijat ja opettajani olisivat sellaisia, jotka sanoisivat suoraan mitä ajattelevat. Jos vaikuttaa, etten kykene enää kehittymään, olisi hienoa saada tietää se ennen kuin tieto olisi itselle liian rankkaa.
Minä mietin, miten muut kokevat hiljaisuuden. Siis jos tekstistä ei saa kommenttia, mitä se tarkoittaa? Tai miten itse kommentoitte toisten kirjoituksia, jos luette ystävän tekstiä tai jonkun tuntemattoman. Kirjoitatteko rehellisen kommentin oikopäätä vai miten tuette, kannustatte tai teilaatte?
Ja mitä odotatte omille teksteillenne sanottavan?
Niin ja onko tällä blogilla yhtään lukijaa? :) Tähän on pakko pistää hymiö, vaikka Wordin oikoluku ei sitä ymmärrä ja yrittää jattää pisteet pois. Auttamattomasti vanhanaikainen, kuten omalla tapaa minäkin.
torstai 27. syyskuuta 2007
Luovan kirjoittamisen taito muualla Internetissä
Tämän blogin aiheesta käydään keskusteluja myös Facebookin Luovan kirjoittamisen taito -ryhmässä. Asiasta kiinnostuneet ovat tervetulleita sinne jakamaan kokemuksiaan ja kysymään mielipiteitä muilta kirjoittamisesta innostuneilta henkilöiltä.
Pyrimme pitämään tämän blogin ja Facebookin ryhmän hyvin tiiviissä yhteistyössä keskenään, joten täällä esiin nousseita aiheita käsitellään Facebookin puolella ja siellä keskusteluissa olevista aiheista kirjoitetaan tähän blogiin.
Tällä hetkellä ryhmä koostuu suurimmaksi osaksi työkseen kirjoittavista henkilöistä, jotka tosin kirjoittavat myös vapaa-ajalla omaksi ilokseen. Mukana on myös puhtaasti harrastekirjoittajia, joilla on palava intohimo kirjoittamisessa kehittymiseen. Keskusteluja käydään ainakin näistä kahdesta näkökulmasta.
Pyrimme pitämään tämän blogin ja Facebookin ryhmän hyvin tiiviissä yhteistyössä keskenään, joten täällä esiin nousseita aiheita käsitellään Facebookin puolella ja siellä keskusteluissa olevista aiheista kirjoitetaan tähän blogiin.
Tällä hetkellä ryhmä koostuu suurimmaksi osaksi työkseen kirjoittavista henkilöistä, jotka tosin kirjoittavat myös vapaa-ajalla omaksi ilokseen. Mukana on myös puhtaasti harrastekirjoittajia, joilla on palava intohimo kirjoittamisessa kehittymiseen. Keskusteluja käydään ainakin näistä kahdesta näkökulmasta.
Deadline
Kirjoittamisprojektien saralla tuo otsikko on minulle hirviö. Olen juuri sellainen ihminen, joka jättää kaiken viimeiseen hetkeen. Ikä ei tuo tuossa asiassa oppia, vaikka olen niin uskotellut itselleni. Opiskeluaikana kotitentit tein viimeisenä yönä ja ihme kyllä juuri ne onnistuivat parhaiten. Luovuuteen pakottaminen onnistui silloin, entä nyt?
Yksi esimerkeistä kuumasta deadlinesta oli keväällä. Olin luvannut kirjoittaa lopun kirjoituspiirin jatkokertomukseen. Toimin aloittajana, mutta kun tarinaan tuli muita kirjoittajia, juoni arvatenkin muuttui ja saadessani toisten tekstit käteen, ei minulla ollut aavistustakaan, miten punoisin langat kiinni.
Vitkastelin aloittamisella, kunnes koitti sunnuntai, viimeinen mahdollinen päivä kirjoittaa. Maanantaina aamuna tekstin piti olla opettajalla ja illalla kurssitovereilla. Istuin koneen ääreen ja päätin, että nyt minä aloitan. Koska minun taitoni tartuttaa asioita päähäni lukemalla on huonompaa kuin kirjoittamalla, kirjoitin kaikkien tekstit uudelleen Wordiin. Kun sain alkutarinan puhtaaksi kirjoitettua, juoni lähtikin jatkumaan itsestään. Tarinassa oli poliisi ja lihakauppiaalta varastettu potka, aihe, jota en olisi itse koskaan valinnut. Kolme tuntia aikaa ja 6 sivua tekstiä, ja tarina oli valmis. Oikoluin sen ja laitoin liitetiedostona lähtemään opettajalle.
Luulisi, että sen jälkeen oloni oli helpottunut. Teksti oli valmis ja pois mielestä. Mutta siinä vaiheessa iski todellinen rimakammo, vaikka mistään suuresta jutusta ei ollutkaan kyse. Oliko tarina uskottava? Olinko jättänyt jonkun langan auki? Olinko pilannut tarinan muiden kirjoittajien mielestä?
Seuraavana iltana sain palautteen ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mutta mitä perfektionisti ajatteli itse? En ollut tyytyväinen, uskoin palautteen olleen ystävällistä mutta ei rehellistä. Mielestäni en ollut onnistunut, koska venytin kirjoittamista liian pitkälle.
Nyt kun Potka julkaistiin antologiassa, pakottauduin lukemaan sen uudelleen. En etsinyt virheitä, vaan annoin vaan tekstin viedä. En muistanut enää, mikä oli minun kirjoittamaa ja mikä toisten. Tarina hymyilytti ja vei mennessään. Laskiessani kirjan käsistä, olin tyytyväinen lopputulokseen. Kykenin siis edelleen kirjoittamaan paineen alla ja vielä onnistumaan siinä.
Tiedän, että tämäkin asia on sukuvika. Tätini oli aikoinaan lopputyön tehnyt viimeisenä yönä valmiiksi, hän oli sanellut ja mies naputtanut tekstiä paperille. Minun hakupaperit avoimeen ehtivät leimattavaksi viisi minuuttia ennen postin sulkeutumista ja suurin osa kilpailuteksteistä on kokenut saman kohtalon.
Ihmettelen vain, että miten toiset onnistuvat ajankäyttösuunnitelmassa? Ja onko olemassa muita kohtalotovereita, jotka valvovat kahvin tai punaviinin voimalla yön, luovuuden ollessa pakotettuna toimimaan ja kellon kulkiessa liian vauhdikkaasti kohti aikarajaa?
Nyt opiskellessani etänä, tarvitsisin jonkun, joka laittaisi aikarajoja minulle. Kun ei ole pakko, en tee mitään. Siirrän kaiken aina huomiseen, ja tällä menolla olen jouluun mennessä kirjoittanut kymmeniä runoja ja novelleja, mutta en ainuttakaan esseetä. Etsinnässä olisi siis Deadline Manager tai vastaava, palkaksi voin tarjota runoja ja keskeneräisiä novelleja.
Yksi esimerkeistä kuumasta deadlinesta oli keväällä. Olin luvannut kirjoittaa lopun kirjoituspiirin jatkokertomukseen. Toimin aloittajana, mutta kun tarinaan tuli muita kirjoittajia, juoni arvatenkin muuttui ja saadessani toisten tekstit käteen, ei minulla ollut aavistustakaan, miten punoisin langat kiinni.
Vitkastelin aloittamisella, kunnes koitti sunnuntai, viimeinen mahdollinen päivä kirjoittaa. Maanantaina aamuna tekstin piti olla opettajalla ja illalla kurssitovereilla. Istuin koneen ääreen ja päätin, että nyt minä aloitan. Koska minun taitoni tartuttaa asioita päähäni lukemalla on huonompaa kuin kirjoittamalla, kirjoitin kaikkien tekstit uudelleen Wordiin. Kun sain alkutarinan puhtaaksi kirjoitettua, juoni lähtikin jatkumaan itsestään. Tarinassa oli poliisi ja lihakauppiaalta varastettu potka, aihe, jota en olisi itse koskaan valinnut. Kolme tuntia aikaa ja 6 sivua tekstiä, ja tarina oli valmis. Oikoluin sen ja laitoin liitetiedostona lähtemään opettajalle.
Luulisi, että sen jälkeen oloni oli helpottunut. Teksti oli valmis ja pois mielestä. Mutta siinä vaiheessa iski todellinen rimakammo, vaikka mistään suuresta jutusta ei ollutkaan kyse. Oliko tarina uskottava? Olinko jättänyt jonkun langan auki? Olinko pilannut tarinan muiden kirjoittajien mielestä?
Seuraavana iltana sain palautteen ja kaikki olivat tyytyväisiä. Mutta mitä perfektionisti ajatteli itse? En ollut tyytyväinen, uskoin palautteen olleen ystävällistä mutta ei rehellistä. Mielestäni en ollut onnistunut, koska venytin kirjoittamista liian pitkälle.
Nyt kun Potka julkaistiin antologiassa, pakottauduin lukemaan sen uudelleen. En etsinyt virheitä, vaan annoin vaan tekstin viedä. En muistanut enää, mikä oli minun kirjoittamaa ja mikä toisten. Tarina hymyilytti ja vei mennessään. Laskiessani kirjan käsistä, olin tyytyväinen lopputulokseen. Kykenin siis edelleen kirjoittamaan paineen alla ja vielä onnistumaan siinä.
Tiedän, että tämäkin asia on sukuvika. Tätini oli aikoinaan lopputyön tehnyt viimeisenä yönä valmiiksi, hän oli sanellut ja mies naputtanut tekstiä paperille. Minun hakupaperit avoimeen ehtivät leimattavaksi viisi minuuttia ennen postin sulkeutumista ja suurin osa kilpailuteksteistä on kokenut saman kohtalon.
Ihmettelen vain, että miten toiset onnistuvat ajankäyttösuunnitelmassa? Ja onko olemassa muita kohtalotovereita, jotka valvovat kahvin tai punaviinin voimalla yön, luovuuden ollessa pakotettuna toimimaan ja kellon kulkiessa liian vauhdikkaasti kohti aikarajaa?
Nyt opiskellessani etänä, tarvitsisin jonkun, joka laittaisi aikarajoja minulle. Kun ei ole pakko, en tee mitään. Siirrän kaiken aina huomiseen, ja tällä menolla olen jouluun mennessä kirjoittanut kymmeniä runoja ja novelleja, mutta en ainuttakaan esseetä. Etsinnässä olisi siis Deadline Manager tai vastaava, palkaksi voin tarjota runoja ja keskeneräisiä novelleja.
keskiviikko 26. syyskuuta 2007
Oulaisten pojan tarina
Minä innostuin kirjoittamisesta vasta lukiossa ollessani. Silloin äidinkielessä sattui olemaan kohtuullisen tiukka ja vaativa opettaja ja jostain syystä hänen tyylinsä sopi minulle niin hyvin, että innostuin kirjoittamisesta toden teolla. Kehitystä tapahtui ja ensimmäistä kertaa elämässäni innostuin runoista. Koulussa kirjoitin asiatekstejä, kotona runoja.
Kirjoittaminen jatkui lukion jälkeen ilman kummempaa tavoitteellisuutta. Kirjoitin runoja silloin, kun inspiraatio iski ja se iski pääsääntöisesti öisin. Vuodesta 2001 eteenpäin runot jäivät pitkäksi aikaa ja kirjoitin enää pakosta. Tein lukemistani kirjoista esseitä ja sanallistin sekä kiteytin suunnitelmia ja ideoita. Työn puolesta aloin kirjoittamaan, koska se on ollut minulle aina helppoa. Jostain syystä pari vuotta sitten aloin jälleen kirjoittamaan myös sellaisista asioista, joita sisältäni kumpusi.
En pidä itseäni mitenkään erityisen luovana. Saatan kirjoittaa lauseen uusiksi kymmeniä kertoja olematta tyytyväinen siihen, mitä saan aikaan. Seuraavana päivänä aloitan kaiken alusta. Toisaalta joskus onnistun kirjoittamaan pitkän tekstin kerralla niin valmiiksi, etten halua muuttaa siitä mitään. Usein innostun kirjoittamaan silloin, kun mieleeni tupsahtaa jostain yksittäinen lause tai sanayhdistelmä. Esimerkiksi keväällä innostuin mieleeni ilmestyneestä virkkeestä: "suljin silmäni / enkä niitä enää auki saa".
Olen huomannut, että kirjoittaessani ajattelen usein lukijaa. Sitä, miten hän kokee kirjoittamani sanat. En kirjoita itseäni varten, vaan haluan synnyttää ajatuksen lukijan mieleen. Mielestäni kirjoittamisen ydin on toisen ihmisen koskettamisessa. Tavoitteena on saada ihminen ajattelemaan ja tuntemaan. Luova kirjoittaminen on sellaisten arkisten asioiden hahmottamista, jotka vangitsevat poikkeuksellisen vahvan tunteen isossa osaa ihmisiä. Se on tunnelmien luomista tällaisten asioiden kautta ja kun haluttu tunnelma on luotu, herättää kirjoitetut lauseet tietynlaisen mielleyhtymän ja maailman. Enää humoristiseksi tarkoitettu teksti ei olekaan toiselle vakavaa, eivätkä herkimmät tunteenpurkaukset suuria vitsejä.
Aikanaan halusin kirjoittaa oman runokirjan. Se oli suurin tavoitteeni kirjoittamisen suhteen. Pari vuotta sitten aloin kirjoittamaan omaa elämäkertaani, joka koostuu kappaleista, joissa kerron suhteestani ja ajatuksistani eri asioihin. En siis aikonut kirjoittaa sitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan halusin kertoa sen, miten minä tämän maailman koen. Aloitin työskentelyn sisällysluettelosta ja väliotsikoista, jotka käsittelivät mm. seuraavia aiheita:
- Minä ja elämäntarkoitus
- Minä ja rakkaus
- Minä ja avioliitto
- Minä ja jumala
- Minä ja kuolema
Ajattelin, että pystyn jonain päivänä antamaan tuon kirjan ensimmäisen kappaleen äidilleni ja sanoa, tällainen on poikasi. Ehkä vielä jonain päivänä tuokin ajatus muuttuu todeksi. Olkoon tämä se päämäärä, joka innostaa minua kehittämään itseäni kirjoittajana ja jonka avulla voin antaa panokseni tämän blogin kehittymiseen.
Kirjoittaminen jatkui lukion jälkeen ilman kummempaa tavoitteellisuutta. Kirjoitin runoja silloin, kun inspiraatio iski ja se iski pääsääntöisesti öisin. Vuodesta 2001 eteenpäin runot jäivät pitkäksi aikaa ja kirjoitin enää pakosta. Tein lukemistani kirjoista esseitä ja sanallistin sekä kiteytin suunnitelmia ja ideoita. Työn puolesta aloin kirjoittamaan, koska se on ollut minulle aina helppoa. Jostain syystä pari vuotta sitten aloin jälleen kirjoittamaan myös sellaisista asioista, joita sisältäni kumpusi.
En pidä itseäni mitenkään erityisen luovana. Saatan kirjoittaa lauseen uusiksi kymmeniä kertoja olematta tyytyväinen siihen, mitä saan aikaan. Seuraavana päivänä aloitan kaiken alusta. Toisaalta joskus onnistun kirjoittamaan pitkän tekstin kerralla niin valmiiksi, etten halua muuttaa siitä mitään. Usein innostun kirjoittamaan silloin, kun mieleeni tupsahtaa jostain yksittäinen lause tai sanayhdistelmä. Esimerkiksi keväällä innostuin mieleeni ilmestyneestä virkkeestä: "suljin silmäni / enkä niitä enää auki saa".
Olen huomannut, että kirjoittaessani ajattelen usein lukijaa. Sitä, miten hän kokee kirjoittamani sanat. En kirjoita itseäni varten, vaan haluan synnyttää ajatuksen lukijan mieleen. Mielestäni kirjoittamisen ydin on toisen ihmisen koskettamisessa. Tavoitteena on saada ihminen ajattelemaan ja tuntemaan. Luova kirjoittaminen on sellaisten arkisten asioiden hahmottamista, jotka vangitsevat poikkeuksellisen vahvan tunteen isossa osaa ihmisiä. Se on tunnelmien luomista tällaisten asioiden kautta ja kun haluttu tunnelma on luotu, herättää kirjoitetut lauseet tietynlaisen mielleyhtymän ja maailman. Enää humoristiseksi tarkoitettu teksti ei olekaan toiselle vakavaa, eivätkä herkimmät tunteenpurkaukset suuria vitsejä.
Aikanaan halusin kirjoittaa oman runokirjan. Se oli suurin tavoitteeni kirjoittamisen suhteen. Pari vuotta sitten aloin kirjoittamaan omaa elämäkertaani, joka koostuu kappaleista, joissa kerron suhteestani ja ajatuksistani eri asioihin. En siis aikonut kirjoittaa sitä, mitä minulle on tapahtunut, vaan halusin kertoa sen, miten minä tämän maailman koen. Aloitin työskentelyn sisällysluettelosta ja väliotsikoista, jotka käsittelivät mm. seuraavia aiheita:
- Minä ja elämäntarkoitus
- Minä ja rakkaus
- Minä ja avioliitto
- Minä ja jumala
- Minä ja kuolema
Ajattelin, että pystyn jonain päivänä antamaan tuon kirjan ensimmäisen kappaleen äidilleni ja sanoa, tällainen on poikasi. Ehkä vielä jonain päivänä tuokin ajatus muuttuu todeksi. Olkoon tämä se päämäärä, joka innostaa minua kehittämään itseäni kirjoittajana ja jonka avulla voin antaa panokseni tämän blogin kehittymiseen.
Sanoista syntynyt
Veljeni innostamana päädyin kirjoittamaan tänne ja täytyy sanoa, että olen innostunut pohtimaan luovaa kirjoittamista näin julkisestikin. Tähän saakka olen jutellut asiasta läheisten ihmisten sekä muiden kirjoittajien kanssa.
Jos katselee kirjoitushistoriaani taaksepäin, voisin sanoa, että olen kirjoittanut aina; kirjeitä, päiväkirjoja, pienoisnovelleja ja muutakin. Mutta kirjoittaminen ei aikaisemmin ollut johdonmukaista vaan pikemminkin satunnaista. Kirjoitin inspiraatiohetkinä ja usein pidemmät kirjoitukset jäivätkin kesken.
Löysin uudelleen sanojen maailmaan kolme vuotta sitten. Taukoa välissä oli kymmenen vuotta, hyppäsin sinä aikana liian tiukasti arkeen kiinni. Pidin kirjoittamista turhana, koska en nähnyt mahdollisuuksia kehittyä siinä mihinkään.
Onneksi sain käsiini kansalaisopiston kurssioppaan ja sieltä silmiini osui kirjoituspiiri. Minulla ei ollut ennakkokäsityksiä asiasta, joita monella ihmisellä on, vaan menin uteliaana mukaan. Onneksi tein niin, sillä sieltä palo kirjoittamiseen alkoi. Ensimmäisenä vuotena hieman takkuillen, mutta onneksi löysin runouden maailman ja helmikuussa 2005 kirjoitin ensimmäisen runoni.
Kirjoituspiirin avulla lähdin etsimään luovuutta minussa. Löysin paljon kirjoituspalstoja netistä, innostuin kirjoittamaan enemmän runoja ja tutustuin muihin kirjoittajiin. Kehittymisen into oli mahdoton ja luovuushuiput välillä huikeita. Alussa kuitenkin olin edelleen inspiraatiokirjoittaja ja kirjoittaminen luonnistui vain hiljaisuudessa.
Nyt olen tässä, opiskelen luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Tai pitäisikö sanoa, että opiskelisin, jos vain saisin aloitettua kaiken kunnolla. Kirjoitan muutenkin paljon; kirjoituspiirin tehtäviä, erilaisia kilpailutekstejä, Satyyri-verkkolehteen ja tietenkin runoja. Lisäksi yritän pyörittää kotiäidin arkea ympärilläni. Ja kyllä, vuorokaudessani on vain 24 tuntia ja tarvitsen kaiken lisäksi paljon unta.
Tässä blogissa siis ajattelin kirjoittaa suhteestani kirjoittamiseen, kehittymisestä (jos sitä tapahtuu) ja kirjoittajaminän tasapainoilusta kotiäitiyden kanssa.
Jos katselee kirjoitushistoriaani taaksepäin, voisin sanoa, että olen kirjoittanut aina; kirjeitä, päiväkirjoja, pienoisnovelleja ja muutakin. Mutta kirjoittaminen ei aikaisemmin ollut johdonmukaista vaan pikemminkin satunnaista. Kirjoitin inspiraatiohetkinä ja usein pidemmät kirjoitukset jäivätkin kesken.
Löysin uudelleen sanojen maailmaan kolme vuotta sitten. Taukoa välissä oli kymmenen vuotta, hyppäsin sinä aikana liian tiukasti arkeen kiinni. Pidin kirjoittamista turhana, koska en nähnyt mahdollisuuksia kehittyä siinä mihinkään.
Onneksi sain käsiini kansalaisopiston kurssioppaan ja sieltä silmiini osui kirjoituspiiri. Minulla ei ollut ennakkokäsityksiä asiasta, joita monella ihmisellä on, vaan menin uteliaana mukaan. Onneksi tein niin, sillä sieltä palo kirjoittamiseen alkoi. Ensimmäisenä vuotena hieman takkuillen, mutta onneksi löysin runouden maailman ja helmikuussa 2005 kirjoitin ensimmäisen runoni.
Kirjoituspiirin avulla lähdin etsimään luovuutta minussa. Löysin paljon kirjoituspalstoja netistä, innostuin kirjoittamaan enemmän runoja ja tutustuin muihin kirjoittajiin. Kehittymisen into oli mahdoton ja luovuushuiput välillä huikeita. Alussa kuitenkin olin edelleen inspiraatiokirjoittaja ja kirjoittaminen luonnistui vain hiljaisuudessa.
Nyt olen tässä, opiskelen luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Tai pitäisikö sanoa, että opiskelisin, jos vain saisin aloitettua kaiken kunnolla. Kirjoitan muutenkin paljon; kirjoituspiirin tehtäviä, erilaisia kilpailutekstejä, Satyyri-verkkolehteen ja tietenkin runoja. Lisäksi yritän pyörittää kotiäidin arkea ympärilläni. Ja kyllä, vuorokaudessani on vain 24 tuntia ja tarvitsen kaiken lisäksi paljon unta.
Tässä blogissa siis ajattelin kirjoittaa suhteestani kirjoittamiseen, kehittymisestä (jos sitä tapahtuu) ja kirjoittajaminän tasapainoilusta kotiäitiyden kanssa.
Problogi
Keskustelin siskoni kanssa kirjoittamisesta pari viikkoa sitten ja olin hyvinkin innoissani siitä, että Annika opiskelee luovaa kirjoittamista. Olen päässyt seuraamaan hyvinkin läheltä hänen kehittymistä kirjoittajana ja sen pohjalta syntyikin ajatus blogista, jossa seurattaisiin juuri tällaisia kiehtovia tarinoita. Millainen elämänpolku raahelaiselle kotiäidille muovautuu kiehtovan harrastuksen parissa ja tuleeko siitä jossain vaiheessa jopa ammatti?
On mielenkiintoista nähdä, mihin kaikkeen kuka tahansa meistä voi pystyä, kun on löytänyt palavan innostuksen itsensä kehittämisen suhteen. Mielestäni kaiken ydin on juuri tuossa oppimisessa ja sen vuoksi keskitymmekin siihen, miten voimme tukea toistemme oppimista ja miten mahdollisesti pystymme kertomaan oivalluksistamme myös muille kirjoittamisesta kiinnostuneille. Pääpaino tulee olemaan oppimismatkamme kuvaamisessa ja kirjoittamista pohtivissa keskusteluissa.
Toivottavasti saamme tähän blogiin mukaan eritasoisia ja -ikäisiä kirjoittajia, jotka ovat innostuneet toimimaan avoimesti ja ovat valmiita pohtimaan kirjoittamista välillä hiukan teoreettisemmallakin tasolla.
On mielenkiintoista nähdä, mihin kaikkeen kuka tahansa meistä voi pystyä, kun on löytänyt palavan innostuksen itsensä kehittämisen suhteen. Mielestäni kaiken ydin on juuri tuossa oppimisessa ja sen vuoksi keskitymmekin siihen, miten voimme tukea toistemme oppimista ja miten mahdollisesti pystymme kertomaan oivalluksistamme myös muille kirjoittamisesta kiinnostuneille. Pääpaino tulee olemaan oppimismatkamme kuvaamisessa ja kirjoittamista pohtivissa keskusteluissa.
Toivottavasti saamme tähän blogiin mukaan eritasoisia ja -ikäisiä kirjoittajia, jotka ovat innostuneet toimimaan avoimesti ja ovat valmiita pohtimaan kirjoittamista välillä hiukan teoreettisemmallakin tasolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)